Korpelan kaivon vieressä kasvoi pihlaja. Yksi sen kolmesta haarasta taipui sivuun. Siihen kiipesin mielelläni. Iso-äiti kielsi ankarasti: --- puttoot! Ei hän nähnyt joka hetki. Tuuhea puu kantoi kauniin kukinnon ja runsaat marjat. Myös lähtöni jälkeen jääneet nuoremmat sukulaiset muistavat sitä pihlajaa lämmöllä. Se oli suuri puu. Ulottui katon yli.
Myöhemmin käydessäni havaitsin, ettei se kovin korkea ollut. Korpelan asumus oli matala maja. Siitä on kulunut seitsemänkymmentäviisi vuotta, kun kiipeilin sen rungolle. Mistä sen tiedän ja muistan? Siitä, kun silloin ei ollut Veliä. Näihin päiviin asti siinä näkyi lehtiä, mutta viime syksynä se oli sortunut.
Pellon reunassa oli toinen pihlaja. sen kaksi hoikkaa vartta kantoi lehtiä vain latvoissa. Äiti keräsi sen juurelle roippeita kompostiksi ja kasvatti siinä kurpitsoita. Siinä pihlajassa oli marjoja vähemmän, mutta ne olivat maukkaampia.
Sairastin talvella niin huonona ettei sitä kukaan arvanut. Menin liiteriin hakemaan puita. Seisoin katsoen synkkyyteen, näin edessäni pimeän seinän, tunsin ahdistusta. Selvisin kuitenkin.
Kesällä pihlajat kukkivat, toivat elämääni lohtua. Pihlajat tuottivat runsaasti marjoja, eikä sinä syksynä linnut tulleet niitä syömään.
Aloitin niistä maukkaammista marjoista. Katkaisin sopivan kepakon, jolla linkosin marjatertun irti, se putosi maahan ja napsin suuhuni. Söin ensiksi ne maukkaammat marjat, sitten tuli kaivopihlajan vuoro. Pakkanen ennätti kypsyttää niitä pehmeämmiksi.
Jouluun mennessä tyhjensin koko marjakasvuston.
Uskon niiden tehonneen terveyteni kohentamisessa. Marjojen eliksiiri paransi sairaat keuhkoni. Loppuivat kasvuaikaiset sairastelut. Elin terveenä kuudestatoista kuusikymppiseksi. Ei minun luottamukseni ollut taikauskoa, pihlajanmarjojen ravinteikkuus tunnustetaan. En sitä silloin tiennyt, en lääkinnyt itseäni tietoisesti.
Lomilla käydessäni kävin joka kerta tervehtimässä rakasta ystävääni.
